No, sitten tuli käänne, jota ei hetkeen unohda. Zetalla oli synnytyksen jälkeisenä päivänä ollut vatsa löysällä. Luulimme tämän johtuneen liiasta istukoiden syömisestä synnytyksden aikana, söihän se yhden sellaisenkin, joka tuli ulos vasta seuraavana yönä, jospa se oli ehtinyt alkaa pilaantua. Otimme heti kaikki kotikonstit käyttöön ja ripuli talttuikin parissa päivässä. Sitten alkoi ripuloida Nube, jolla ei ollut mitään näkyvää syytä vatsatautiin. Nube myös oksensi toisena päivänä, mikä on sille hyvin epätyypillistä. Oikeastaan oksentaminen oli niin rajua, että jouduin turvautumaan Primperan-pahoinvointilääkkeeseen, ja tämän jälkeen Nubenkin vointi alkoi parantua.
Nyt olivat aikuiset taas kunnossa ja luulimme selvinneemme säikähdyksellä, kunnes 5 vrk ikäinen Kinu alkoi ripuloida. Tämä olisi ehkä mennyt vielä ylensyöntiripulista, kun maito maistui pennuille niin hyvin, mutta ihmetystä aiheutti se, että muiden yhtä hyvin syövien vatsat olivat kunnossa ja Kinu alkoi olla hieman muita unisempi. Keskiviikkoiltana Kinua piti jo vähän herätellä syömään, yö meni pienen vieressä valvoessa ja suuhun nestettä antaessa ja torstaiaamuna tilanne oli sellainen, että jouduin soittamaan hätäisesti eläinlääkäriin, koska Kinu ei jaksanut imeä enää lainkaan, eikä enää myöskään niellyt ruiskulla suuhun antamaani hunajavettä. Paniikki alkoi nousta pintaan.
Ystävällinen Kangasalan kunnaneläinlääkäri Ari Sainio otti meidät ylimääräisenä vastaan heti, vaikkei aikoja olisi ollut ennen iltapäivää, eikä hänellä ollut talossa edes hoitajaa kaverinaan. Vein Kinua nesteytettäväksi, ja rukoilin ihmettä pienelle. Olo oli voimaton, itkuinen, väsynyt ja epätoivoinen. Ari pisti Kinulle niskanahan alle 3 ml keittosuolaliuosta sekä antibioottiruiskeen siltä varalta, että pentusella olisi vaikka jokin tulehdus. Hän antoi mukaan ruiskuja ja nestettä. Tulimme kotiin ja laitoin Kinun emonsa viereen, Zeta ottikin Kinun heti hoitaakseen. Kävin hetkeksi pentuaitauksen viereen torkkumaan ja heräsin välillä katsomaan, hengittääkö Kinu. Mieleen hiipi ajatus, että olisiko parempi päästää se pois, ettei sen tarvitisisi kärsiä. Päätin, että jos ei ihmettä tapahdu, vien sen iltapäivällä viimeiselle matkalle, en pysty katsomaan avuttoman pennun epätoivoista taistelua.
Mutta aamupäivällä se ihme sitten se tapahtui, Kinu virkosi. Kaksi-kolme tuntia nesteytyksen jälkeen Kinu ryömi itse(!!!) tissille ja otti pienellä avustuksella 5 gramman maitohuikat. En muista, olenko koskaan itkenyt onnesta, mutta nyt ei pystynyt muuta kuin kiittämään ja kyynelehtimään, niin iloinen hetki se oli. Sain taas hieman nukkua ja Kinu levätä koettelemuksensa jälkeen. Se alkoi vahvistua ihan silmissä, illalla se oli entistä ehompi.
Mutta vielä samana iltana putosi uusi pommi; toinen pentu alkoi ripuloida. Nyt alkoi olla selvää, että kyseessä on tarttuva vatsapöpö, joko virus tai bakteeri. Koska emme ole olleet ihan lähiaikoina missään halleissa koirien kanssa, niin oletettavaa on, että pöpö on tullut ulkoilureitin tai tien varrelta, mahdollisesti jostain keräämättä jätetystä läjästä, jonka yli joku aikuisista koirista on kävellyt. Oletus voi toki olla myös väärä, mutta en voi kuin ihmetellä niitä koiranomistajia, jotka eivät ymmärrä, kuinka se yksi harmiton kakka, kun sen tekee kymmenen koiraa kolmesti päivässä, on pian sata kakkaa. Kuinka helppo olisi poimia jätös pussiin ja pudottaa lähimpään roskikseen.
Perjantaiaamuna soitin eläinlääkäri-Arille, että mitä tehdä, kun seuraava on nyt sairas. Hän neuvoi nesteyttämään pennun kotona antamillaan välineillä. Pentu virkistyi, ja sitten sairastui seuraava. Ikävänhajuinen ripuli, sottaiset pennut, valvotut yöt ja hoitovuorojen jakaminen Jussin kanssa, työvuorotkin piti hoitaa. Viikonloppu oli aivan kauhea. Onneksi Zeta teki juuri niin paljon, kuin emolta voi enimmillään pyytää. Se pesi pentuja ja alusia ahkerasti, tuotti hyvin maitoa ja piti pentueen lämpimänä omalla lämmöllään. Tarja kävi useampana iltana laittamassa nestettä pentujen ihon alle, kun ammattinsa puolesta hänellä on siihen paremmat valmiudet kuin meillä. Kaikki seitsemän sairastivat samanlaisen taudin viikon kuluessa. Caramelli sinnitteli pisimpään, mutta joutui sekin taipumaan lopulta. Viiviä lukuunottamatta kaikkia nesteytettiin ihon alle siinä vaiheessa, kun näytti, että imu alkaa heikentyä ja pentu olla unisempi. Tämä oli enemmänkin varotoimi, ettei Kinun jamaan joudu enää kukaan muu. Saimme painokäyrät pidettyä hyvinä, enkä voi tarpeeksi kiittää Tarjaa avusta. Ilman tuota apua tilanteemme olisi voinut olla huomattavsti heikompi. Olemme kyllä isossa kiitollisuudenvelassa. Huomenna leivomme pullaa Arille, joka pelasti Kinun.
Ikävä kyllä sairasviikon ajalta ei pennuista ole montaakaan valokuvaa. Ei kerta kaikkiaan ehtinyt tai oikeastaan edes halunnut kuvata ripulin kourissa taistelevia pienokaisia. Parempi niin, niitä kuvia ei itsekään haluaisi katsoa. Nyt, kun tuo episodi on onnellisesti takanapäin, uskaltaa taas hymyillä, ihastella koiraperheen elämää ja ehtii nukkumisen ja syömisen lisäksi myös käydä tietokoneella ja mm. päivittää blogia.
Ja ei, en ole lainkaan katkera siitä, että meillä ei koskaan tunnu menevän pennutusasiat helposti. Olen yksinkertaisesti helpottunut ja onnellinen, että tästä koettelemuksesta selvittiin menettämättä yhtään pentua. Olen onnellinen, että meillä on nyt seitsemän tervettä ja pulskaa sekä äänekästä lagotonalkua, jotka ovat nyt todistaneet olevansa vahvaa tekoa. Olen onnellinen siitä, että meillä Jussin kanssa tiimi pitää yhtä ja saimme yhdessä hoidettua tilanteen parhaalla mahdollisella tavalla ja väsymyksestä seurasi vain pieniä kiukun hetkiä, jotka toinen ymmärsi heti väsymykseksi. Olen kiitollinen ystävistä, jotka auttoivat sekä henkisesti että konkreettisesti. Ja äidistä, joka riensi hoitamaan meidän siivous- ja ruokahuoltoa ja on mahdollistanut sen, että me Jussin kanssa olemme hyvässä ravitsemustilassa, vähän liiankin hyvässä. Olen kiitollinen ihanista pennunkysyjistä, jotka ovat ymmärtäneet tilanteen ja pysyneet hengesä mukana kiirehtimättä ja painostamatta sen suhteen, onko heille pentua tulossa, kun emme ole siihen tienneet vastausta.
Olen luvannut nyt pennun kolmeen perheeseen (Lappeenranta, Helsinki, Espoo) ja neljänteen (Helsinki) lupaan heti, kun olen tavannut pariskunnan toisenkin osapuolen. Kolmen pennun osalta tilanne on siis vielä jokseenkin auki, mutta pyrin nyt mahdollisimman pian tapaamaan loput perheet ja kertomaan sitten viivyttelemättä, mikä tilanne kunkin perheen kohdalla.
Ja nyt taas totuttuun tapaan iso satsi kuvia sellaisenaan. Alkupään kuvat ovat sairastuvalta, loppupään taas tervehtyneistä, kasvaneista pennuista.
Vielä yksittäiskuvat:
Ude 12 vrk
Kinu 12 vrk
Caramelli 12 vrk
Ellu 12 vrk
Viivi 12 vrk
Tessa 12 vrk
Arska 12 vrk
