Ja ehkä vähän myrskyisetkin; paluulentomme oli Rooman yllä riehuneen myrskyn takia neljä tuntia myöhässä ja paluulento oli puolenyön sijaan vasta aamuneljän aikaan Helsingissä ja itse selvisin kotiin yhdeksän aikoihin. Mutta hengissä selvittiin!
Matka oli käsittämättömän ihana. Lensimme siis torstaina Roomaan, jossa meitä vastassa oli ystäväni Francesco Lucarelli. Paluumatkalla kävimme Rooman lähistöllä Montelanicossa Francescon ystävän Riccardon luona hakemassa kolme myytävänä olevaa pentua (kaksi vanhempaa ruskeasävyistä eli Olivia ja Napoleon ja yksi kolmekuinen valko-oranssi Luna) ja lisäksi melko läheltä edellistä paikkaa haimme aikuisen ruskeakirjavan lagottonartun nimeltä Chanel, jonka ostamista Francesco harkitsee. Chanel tuli siis koeajalle ja kolmelle pennulle on Francescon määrä etsiä kotia. Ajomatka koiranhakureissulta Fanoon oli jokseenkin tukala, sillä yksi pennuista oli aika voimakkaanhajuinen, ja se pääsikin Francescon luona pesulle.
Seuraavana aamuna lähdimme neljä koiraa kyydissä ajamaan kohti Bagnara Di Romagnaa, jossa vuotuinen lagottojen Raduno-tapahtuma järjestetään. Mukana oli Francescon valko-oranssi narttu Flora Di Villa Bottacci sekä edellispäivänä haetut kolme pentua. Yhdelle pennulle piti olla ostaja Bagnarassa, mutta toisin kävi, ostaja ei pitänytkään pennun ulkonäöstä ja kaupat jäi tekemättä. Ajoimme siis Giovanni Morsianin suurille tiluksille ja lähdimme tutustumaan näyttelyalueelle. Siinä sitä olikin paljon ihmeteltävää; nelimetrisen muurin sisäpuolelle aukesi valtava hyvinhoidettu nurmipiha kauniine vanhoine rakennuksineen ja kenneltiloineen. Koiria oli ilmoitettu lauantain näyttelyyn 192 kpl ja lisäksi paikalla oli joitakin turistikoiria. Trimmauspöydillä kävi kuhina, kun koiria viimeisteltiin. Apuna oli jos jonkinlaista suihketta ja turkkiin hierotavia aineita; ihan ei taida säädökset antidopingista olla samalla tasolla kuin meillä täällä kotosuomessa..
 |
| Francescon kennelin koiria. Vas: Luna, Olivia, Chanel, Leo ja Flora |
Näyttely alkoi juhlallisuuksilla, kuuntelimme hieman italialaista klassista mahtipontista musiikkia sekä tuomareiden aloituspuheita. Sen jälkeen alkoi itse näyttely, joka kestikin pitkälle iltahämärään asti. Tässä muutamia kuvia näyttelyssä olleista koirista:
 |
| Toivottavasti tämän koiran turkki ajellaan alas mahdollisimman pian |
 |
| Erittäin kauniit korkkiruuvikiharat |
 |
| Joku koira tuli näyttelyyn hyvin lyhyessä pääkarvassa |
 |
| Tuore kansainvälinen muotovalio C.I.B |
 |
| Toisen kansainvälisen muotovalion liikkeitä |
 |
| Hymyä! |
 |
| Tämä koira oli yksi omista suosikeistani |
 |
| Harmoniaa handlerin ja koiran askelluksessa |
 |
| Näin se ruskea joskus harmaantuu |
 |
| Tätä koiraa ei tarvinnut asetella lainkaan |
 |
| Hieman tummempana säilynyt ruskea väri |
 |
| Tätä koiraa vei kehään teini-ikäinen poika |
 |
| Harmonisen näköinen kokonaisuus kaikin puolin |
 | | |
| Mario Moraran koira kehän laidalla |
Seisoin kehän laidalla oikeastaan koko päivän, ensi alkuun kamera kädessä ja sen jälkeen kynä kädessä. Tein pieniä muistiinpanoja koirista ja niiden silmäänpistävimmistä ominaisuuksista. Kehien seuraaminen oli vaikeaa, koska urokset ja nartut arvosteltiin yhtäaikaa eri kehissä kahden eri tuomarin voimin. Tutustuin muutamaan minulle ennestään vieraaseen ihmiseen sekä tietenkin myös heidän koiriinsa. Se on jännä, miten tällainen harrastus yhdistää muuten keskenään ventovieraat ihmiset yhdeksi suureksi perheeksi. Lauantai-iltana kävimme rentoutumassa ja eräässä hienossa fanolaisessa kalaravintolassa syömässä toinen toistaan hienompia kalaherkkuja.Tämän jälkeen takki olikin niin tyhjä, että menimme suoraan nukkumaan ja omia sekä kameran akkuja lataamaan.
Kokonaisuutena lauantain näyttely oli äärimmäisen antoisa ja mukava, sääkin suosi ennakkovaroituksista huolimatta. Tästä matkasta syttyi pieni kipinä, että hauluaisin jonain vuonna matkustaa tuonne koiran kanssa ja viedä rodun erikoisasiantuntijan arvosteltavaksi. Toivottavasti tämä ajatus ei jää vain haaveen asteelle.
Sunnuntaina olisi ollut tryffelikoirakoe, mutta minusta riippumattomista aikataulullisista syistä jouduimme jättämään sen väliin ja lähdimme tapaamaan Francescon ystävää Simonaa, joka on takavuosina työskennellyt kennel Delle Farniessa handlerina, trimmaajana ja kenneltyttönä. Delle Farnie on juuri se kennel, josta ensimmäiet lagotot tulivat suomeen ja josta koko lagottokasvatus Suomessa on saanut alkunsa. Keskustelimme ruoan ääressä rodun historiasta niiltä osin, mitä Simona siitä tiesi ja mitä halusi kertoa. Tämä kontakti on minulle erittäin tärkeä, sillä historian lehtien havisuttelu auttaa minua tekemään tulevaisuuden valintoja. Simona on luvannut auttaa, mikäli myöhemmin tarvitsen tietoa jostain hänen tuntemastaan menneisyyden koirasta.
Maanantaiaamuna starttasimme auton kohti Arezzoa, jossa Caran kasvattaja Simone odotti meitä työpaikkansa lähistöllä, olimme etukäteen sopineet lyhyestä tapaamisesta. Ehdimme juttelemaan Simonen kanssa kolmisen tuntia, tapaamaan myös Simonen äidin Paolan sekä tietysti karvaisista perheenjäsenistä Caran emän Lillin ja siskon Maggien. Koirat voivat erinomaisesti ja olivat aivan yhtä reippaita ja virkeitä kuin pari vuotta sitten, kun niitä viimeksi tapasin. Kyselin myös Caran isästä Pipposta, ja Simonen tietojen mukaan se on elänyt ja voinut hyvin ainakin vielä vuosi sitten ollessaan 12-vuotias. Tämä oli ilahduttava tieto!
Sitten olikin aika hypätä Chiusista junaan ja suunnata Rooman Fiumicinon lentokenttää kohti. Tämä tapaaminen oli lyhykäisyydestään huolimatta aivan ihana.
 |
| Vasemmalla Caran sisko Maggie ja oikealla äiti Lilli |
 |
| Lilli |
 |
| Maggie |
Nyt on sen verran matkauupumusta, että jätän tarinat tähän. Ehkäpä jonakin vuonna hyppäämme yhdessä vaikka matkailuautoon ja teemme viikon tai parin reissun Italian Romagnan alueelle lagoton synnyinsijoille?! Laittakaa asia hautumaan. =)
